Punainen Vanhankaupunginlahti

Kirj. Eero Haapanen

Vanhankaupunginlahti oli aikanaan Sörnäisen köyhälistön virkistyspaikka. Sörnäiseksi nimitetyn, 1800-luvun lopussa voimakkaasti kasvaneen ja tiheästi asutetun Pitkänsillan pohjoispuolen työväenyhdyskunnan takana oli Vanhankaupunginlahti, sopivasti soutumatkan päässä. Lahdelle syntyi vakiintuneita kesäpaikkoja Lammassaareen, Kuusisaareen, Mölylään ja Kivinokkaan. Näitä paikkoja nimitettiin kesäsiirtoloiksi. Niissä kukoisti omalaatuinen työväenkulttuuri, jota on kuvattu lukuisissa käsinkirjoitettujen lehtien kertomuksissa, lauluissa ja piirroksissa.

Raittiusyhdistys Koitto vuokrasi Lammassaaren "maihinnousupaikaksi työväelle" vuonna 1904 ja alkoi järjestää sinne kuljetuksia suurilla soutuveneillä. Airopareja oli muidenkin yhdistysten soutuveneissä neljästä kuuteen. Moniin veneisiin mahtui yli viisikymmentä henkeä. Useimmat veneet lähtivät Hakaniemen työväentalon rannasta. Alitettaessa Pitkääsiltaa laulettiin esimerkiksi Kansainvälinen. "Taistelulaulu ja Pitkäsilta sointuivat hyvin yhteen, kaiku kantoi kauas", Rafael Paasio kirjoittaa muistelmissaan. Sörnäisen keskustaan yhdistävä Pitkäsilta oli kahden eri maailman raja, sillan pohjoispuoli oli punainen.

Lammassaareen rakennettiin vuonna 1905 suuri hirsinen kokoontumistalo, Pohjolan pirtti. Samantapaisen kesäsiirtolatalon rakensi postimiesten ammattiyhdistys naapuriin Kuusisaareen pari vuotta myöhemmin.

Sörnäisten työväenyhdistyksen kesäpaikka vuodesta 1901, Herttoniemen rannan Mölylä, oli Suomen ensimmäinen "työläisten järjestön hallussa oleva niemi". Paikka ristittiin Mölyläksi yhdistyksen jäsenten "äänestyksellä". Työväenyhdistyksissä syntyi vuosisadan alussa ns. mölyköörejä. Nämä köörit esittivät matalaa ja korkeaa kulttuuria sekoittaen laulunäytelmiä, joihin aineksia lainattiin muun muassa virsistä.

Sörnäisten työväenyhdistyksen nuorisoa majoittui Kivinokan kärkeen vuonna 1916. Paikkaa vuokrattiin vuosittain uusittavalla sopimuksella Brändö-yhtiöltä.

Kivinokan kärjessä oli 1920-luvun alussa kesäisin jopa sadan telttakunnan ja "murjun" eli havumajan leiri, josta käsin käytiin soutaen töissä kaupungissa. Urheiluseura Ponnistus oli alussa kiinteästi mukana tässä kesätoiminnassa.

Kivinokassa oli Sörnäisten nuorilla iso vaikka yksinkertainen tanssilava, jossa Kisälliryhmä Rajamäen pojat esiintyi 1920-luvun alussa. Tästä ryhmästä syntyi Dallape-yhtye, josta tuli 1930-luvulla Suomen suosituin haitarijatsiorkesteri. Kivinokassa Dallape soitti aluksi pirtukanisterilla rytmiä, kun rumpuja ei vielä ollut.

Alkoholin käyttö oli kaikissa näissä kesäpaikoissa kiellettyä aina, jo ennen kieltolakia. Kuitenkin etenkin Kivinokassa pirtuongelmat pitkittivät kesäisten yhdistyskokouksien asialistaa. Kokouksissa muotoiltiin "rangaistusparagraffeja" ja varoitusten lisäksi juopottelusta annettiin määräaikaisia porttikieltoja. Keväällä 1922 jyrkkämielisimmät yhdistysaktiivit puuhasivat keskitettyä viikonloppuohjelmaa tunnuksella "köyhälistön saaridiktatuuri Kivinokkaan", mutta tämä hanke ei saanut yleistä kannatusta.

Tavallista kesäelämää olivat myös omaan rauhaan vetäytyvät "kahden hengen opintopiirit, joissa kumpikin sukupuoli on tasavertaisesti edustettuna". Vielä avioitumattomia pareja nimitettiin "hiljaisiksi perheiksi". Vanhankaupunginlahden kesäisillä rannoilla on oletettavasti tuhannet helsinkiläisten liitot ja elämät saaneet alkunsa. "Viime kesä kukkii", sanoivat lammassaarelaiset kuivuvasta lapsenpyykistä 1920-luvulla.

Käsintehtyjen lehtien monet jutut kuvaavat siirtotyöläisinä Helsinkiin tulleiden ikävää takaisin kotiseudulle, mutta ne kertovat myös esimerkiksi Lammassaaren muistuttavan kotipaikan, saloseutujen luontoa. Yhdistystoiminnan toveripiirit oletettavasti muistuttivat maaseudun tiiviitä yhteisöjä ja auttoivat sopeutumisessa suurkaupunkiin.

Kesästä nauttimisen mahdollisuutta tarkasteltiin työväen pienlehdissä hyvin suoraan poliittisena kysymyksenä. Porvarit lekottelevat huviloillaan, mutta köyhällä ei ole paljoakaan mahdollisuuksia nauttia kesästä. Tähän havaintoon kiteytyi paljon koettua epäoikeudenmukaisuutta ja siitä kirjoittamista.

Käsintehdyissä lehdissä vuodenaikojen vaihtelua käytettiin paljon suorina yhteiskunnan ja odotettujen yhteiskunnallisten mullistusten vertauskuvina. Kesä oli lopullisen onnen ja riistosta vapaan maailman vertauskuva.

Vanhankaupunginlahden luonto oli sörnäisläisille vapaahetkien vapautta asuntojen ahtaudesta, ja tehdassalin räminästä. Kun vapaus ja onni ei toteutunut arjessa, nautittiin onnesta sunnuntaisin saariparatiiseissa, Kivinokan, Mölylän tai Lammassaaren kesälaitumilla. Näitä paikkoja kohtaan tunnettiin voimakasta kotipaikkaylpeyttä. Kivinokka on meille sörkkalaisille välttämättömyys, kirjoitti ponnistuslainen Matti Leskinen vuonna 1922: "Emme tiedä onko se nurkkakuntalainen pahahenki kun kiusaa vai mikä se on, mutta tunnemme itsemme aina ylpeiksi, kun kuulemme puhuttavankaan Kivinokasta. Kivinokan elämä on kuin nousuhumala, se on kuin voita kahden puolen leivällä ja se on jotain sellaista, jota ei voi kielin kertoa, ei sanoin sanella."